ICF-viitekehys lyhyesti

Ydinajatus ja rakenne

ICF (International Classification of Functioning, Disability and Health) on WHO:n viitekehys, joka kuvaa ihmisen toimintakykyä — ei sairautta, ei diagnoosia, ei ominaisuuksia. Ydinajatus on tämä: toimintakyky syntyy aina lapsen, nuoren ja hänen ympäristönsä vuorovaikutuksessa. Sama nuori voi toimia sujuvasti yhdessä ympäristössä ja kuormittua toisessa.

ICF:n osa-alueet

Kehon toiminnot (b) ovat elimistön fysiologisia ja psykologisia toimintoja: tarkkaavuus, muisti, tunteiden säätely, uni, aistitoiminnot, motoriikka. Nämä ovat lapsen “sisäisiä” edellytyksiä.

Suoritukset ja osallistuminen (d) kuvaavat sitä, mitä lapsi tekee ja miten hän on mukana arjessa: oppiminen, kommunikointi, liikkuminen, itsestä huolehtiminen, kaverisuhteet, ryhmässä toimiminen. Tämä on kasvattajan tärkein havainnointialue — se näkyy suoraan päiväkodin, koulun ja oppilaitoksen arjessa.

Toimintakykyyn vaikuttavia tekijöitä

Terveydentila kirjataan ICF-luokituksella

Ympäristötekijät (e) ovat ulkopuolisia tekijöitä, jotka joko edistävät tai rajoittavat toimintakykyä: fyysinen tila, apuvälineet, aikuisten toimintatavat, ryhmäkoko, asenteet, palvelut. Ympäristötekijät ovat ainoa osa-alue, johon kasvattaja tai opettaja voi vaikuttaa suoraan ja heti.

Yksilötekijät ovat lapsen tai nuoren elämän taustaa: ikä, kiinnostuksen kohteet, temperamentti, elämänkokemukset. Näitä ei koodata, mutta ne vaikuttavat kokonaiskuvaan — esimerkiksi vahvuudet ja kiinnostukset ovat usein tuen suunnittelun paras lähtökohta.

ICF-koodien lukuohje

ICF-koodi rakentuu kirjaimesta ja numerosta. Kirjain kertoo osa-alueen, numeron pituus tarkkuustason, ja pisteen jälkeinen tarkenne ongelman suuruuden.

Koodin anatomia: kirjain + numerot + tarkenne.

• Ensimmäinen kirjain kertoo osa-alueen. (d = Suoritukset)
• Ensimmäinen numero on pääluokka. (d1 = Oppiminen ja tiedon soveltaminen)
• Seuraavat numerot kertovat kuvauskohteen. (d160 = Tarkkaavuuden kohdentaminen)
• Pisteellä erotettu numero on tarkenne eli haasteen määrä. (2 / asteikolla 0-4)
  • Ympäristötekijän tarkenne voi olla toimintakykyä edistävä (+merkkinen) tai rajoittava (-merkkinen) asteikolla +4 – -4. Esim. opetusväline on ympäristötekijä

Toimintakyky vs. diagnoosi — mitä ICF kuvaa ja mitä ei

Tämä luku on kirjoitettu erityisesti niitä tilanteita varten, joissa vanhempi, kollega tai päättäjä kysyy: “Eikö tämä ole lapsen diagnosointia?” Vastaus on ei — ja on tärkeää osata perustella miksi.

• Diagnoosi (ICD-luokitus) vastaa kysymykseen mikä sairaus tai häiriö lapsella on. Sen tekee lääkäri, ja se kuvaa terveydentilaa. 
• ICF vastaa kysymykseen miten lapsi toimii arjessaan ja mikä siihen vaikuttaa. Sen voi tehdä kuka tahansa lapsen arkea havainnoiva ammattilainen, eikä se ota kantaa syihin tai sairauksiin.

ICF-arviointi ei edellytä diagnoosia, ei odota sitä eikä tuota sitä.

Kaksi lasta samalla diagnoosilla voivat toimia arjessa täysin eri tavoin — ja kaksi lasta ilman mitään diagnoosia voivat tarvita hyvin samanlaista tukea. ICF-arviointi ei edellytä diagnoosia, ei odota sitä eikä tuota sitä. Tuki voidaan aloittaa heti havainnon perusteella, ilman tutkimusjonoja.

Tästä seuraa kolme käytännön periaatetta:

ICF ei leimaa. Arviointi kohdistuu toimintaan ja ympäristöön, ei lapsen tai nuoren persoonaan.

ICF ei korvaa diagnoosia silloin, kun diagnoosia tarvitaan. Jos herää epäily sairaudesta tai kehityksellisestä häiriöstä, lapsi tai nuori ohjataan terveydenhuoltoon normaalisti. ICF-kuvaus on tällöin arvokas liite: se kertoo terveydenhuollolle, miten asiat näkyvät arjessa.

ICF ei ole mielipide lapsesta tai nuoresta. Se on jäsennelty havainto, joka perustuu yhteiseen kansainväliseen luokitukseen. Juuri siksi se toimii yhteisenä kielenä opettajan, terveydenhoitajan, kuraattorin ja sote-ammattilaisen välillä .