Siirin tarina

Kun oikea tuki löytyy varhain

Tarina neljävuotiaasta tytöstä, jonka päiväkotiaikaa – ja koko perheen arkea – muutti yksi tarkka katse ja joukko ammattilaisia, jotka uskoivat häneen.

varhaiskasvatuksen tuki – ICF-viitekehys – varhainen puuttuminen

Siiri ja se jokin

Siiri on neljävuotias ja hänen hiuksensa ovat aina hiukan sekaisin. Kotona hän laulaa kylpyammeessa, rakentaa torneja olohuoneen lattialla ja selittää äidilleen yksityiskohtaisesti, miksi tietyt pilvet näyttävät dinosauruksilta. Kotona Siiri on Siiri — vilkas, utelias, hellä.

Mutta päiväkodissa on se jokin.

Se jokin alkaa jo eteisessä. Kun äiti sanoo heippa ja ovi sulkeutuu, Siirin sisällä tapahtuu jotain, jota hän ei osaa selittää. Hänen kätensä puristuvat nyrkkiin. Hänen äänensä katoaa jonnekin kauas. Ja kun ryhmähuoneessa alkaa kohina — lasten äänet, tuolinjaloista lähtevä raapiva ääni, se yksi poika joka aina huutaa — Siiri sulkeutuu kuin kuori.

Päiväkodin lastenhoitaja Marika on huomannut jo viikkoja, että Siiri ei ole oma itsensä. Vapaassa leikissä Siiri kiertää muiden läheltä mutta ei mene mukaan. Aamupiirissä hän katsoo enemmän lattiaa kuin opettajaa. Ruokailussa hän syö hitaasti, yksin, vasemmassa kulmassa — aina samassa paikassa.

Kotona Siiri on ihan toisenlainen. Äiti Kaisa soittaa päiväkotiin ja sanoo: “Siiri leikkii, nauraa, juttelee — en ymmärrä, mistä puhutte.” Ja Marika ymmärtää: tässä on jokin, jota täytyy katsoa tarkemmin.

Kartta Siirin maailmaan 

Marika ei halua Siirille diagnoosia. Hän ei lähetä Siiriä lääkäriin. Sen sijaan hän tekee jotain, jota harvoin tehdään: hän alkaa kuunnella tarkemmin.

Ryhmän varhaiskasvatuksen erityisopettaja Tiina tulee mukaan. Tiina ei istu toimistossa — hän istuu Siirin viereen lattialle, rakentaa palikoita, katselee. Hän kiinnittää huomiota asioihin, joita ei ensisilmäyksellä huomaa: miten Siiri kallistaa päätään kun huone täyttyy äänistä. Miten hänen katseensa harhailee oven suuntaan kun joku alkaa puhua kovaa. Miten hän etsii aina saman seinän viereisen tuolin.

Marika ja Tiina täyttävät Lapsilinkki-lomakkeen yhdessä. Se ei ole testi — se on kartta. Kartta Siirin vahvuuksista ja haasteista, hänen maailmastaan juuri nyt.

Kun Marika ja Tiina katsovat täytettyä lomaketta, he näkevät ensimmäistä kertaa selkeästi: Siirissä ei ole mitään vikaa. Siirillä on aistiherkkyys, joka tekee meluisasta ryhmätilanteesta hänelle ylivoimaisen. Ja hänellä on salainen, loistava sisäinen maailma, johon kukaan ei ole vielä löytänyt ovea.

Kolme muutosta 

Marika ja Tiina tekevät suunnitelman. Se ei ole pitkä asiakirja — se sisältää kolme konkreettista muutosta Siirin päivään. Kolme pientä kiveä tasoittamaan uutta polkua.

Ensimmäinen muutos: Siirin oma rauhoittumispaikka. Kirjaston nurkkaukseen tulee pehmeä säkkituoli, kuulokkeet ja kolme kirjaa. Se on “Siirin paikka” — ja Siiri saa mennä sinne milloin haluaa. Ei rangaistukseksi. Ei syrjäyttämiseksi. Luvalla.

Toinen muutos: pienryhmä ennen isoa ryhmää. Ennen kuin kaikki lapset tulevat aamupiiriin, Marika leikkii hetken vain Siirin ja kahden muun lapsen kanssa. Siiri oppii, miten vuorovaikutus toimii — rauhassa, ilman kohinaa. Hän oppii odottamaan vuoroaan. Hän oppii kysymään: “Saanko minäkin?”

Kolmas muutos: kuvitettu päiväjärjestys. Jokaisen päivän rakenne on Siirin näköisellä taululla, jossa on kuvat järjestyksessä. Aamupala. Leikki. Ulkoilu. Lounas. Lepohetki. Siiri alkaa joka aamuna osoittaa kuvaa sormellaan ja toistaa: “Ensin tämä. Sitten tämä.” Epävarmuus vähenee. Turvallisuus kasvaa.

Kahdeksan viikon ihme 

Kahdeksan viikkoa myöhemmin tapahtuu jotain, mitä Marika ei odottanut niin nopeasti.

Tiistaiaamuna, kun lapset ryntäävät leikkihuoneeseen, Siiri pysähtyy hetkeksi ovelle. Marika pidättää hengitystään. Ja sitten — Siiri astuu sisään, kävelee Emilian luo, ja sanoo hiljaa: “Saanko rakentaa kanssasi?”

Emilia katsoo ylös ja nyökkää. He rakentavat yhdessä kaksikerroksisen talon punaisista palikoista.

Seuraavana viikonloppuna äiti Kaisa soittaa Marikalle. Ääni on erilainen kuin aiemmin — kevyempi. “Siiri kertoi eilen illalla päiväkodista,” Kaisa sanoo. “Ensimmäistä kertaa hän kertoi nimeltä, kenen kanssa leikki. Ensimmäistä kertaa hän ei sanonut, ettei halua mennä huomenna.”

Mitä Siiri opetti aikuisille

Kolmen kuukauden kuluttua Marika ja Tiina tekevät uuden ICF-arvioinnin. Tukimittari on laskenut neljällätoista pisteellä. Mutta se luku ei ole tärkein asia.

Tärkein asia on se, mitä Siiri on opettanut heille — ja mitä he haluavat kuljettaa mukanaan kaikille tuleville lapsille:

Oireilu ei ole pahuutta. Se on viesti. Siiri ei ollut hankala — hän oli jumissa ympäristössä, joka ei vielä tuntenut häntä.

Ero kodin ja päiväkodin välillä on tieto, ei ongelma. Siiri toimi kotona hyvin, koska koti oli tuttu ja turvallinen. Se kertoi ammattilaisille, että kyky on olemassa — tarvitaan vain silta.

Varhainen katse muuttaa kaiken. Jos Marika olisi odottanut, Siirin tarina olisi voinut jatkua vuosia — lisääntyvä ahdistus, vaikeutuva kaverisuhteet, koulu, joka alkaisi jo valmiiksi pelottavana. Nyt Siirillä on ystävä, taidot ja kokemus siitä, että hän kuuluu joukkoon.

Siirin tarina jatkuu. Syksyllä Siiri menee esikouluun. Hänellä on mukanaan kolme asiaa: kuvitettu päiväohjelma, tieto omasta rauhoittumispaikasta – ja kokemus siitä, että hän osaa.

Marika on lähettänyt esiopetuksen opettajalle Siirin ICF-raportin etukäteen. Uusi opettaja tietää jo, kuka Siiri on. Siiri ei aloita nollasta.